Elämäntie

Näin viime yönä unta jossa olin palannut vanhaan ajattelutapaan, eli en ollut enää selibaatissa. Koin unessa ne entisenlaiset tunteiden vuoristoradat ja kun heräsin olin hieman sekaisin. Sitten yhtäkkiä tajusin etten ole se uniminä, vaan olen oikea minä ja selibaattini jatkuu edelleen. Mieleeni tuli heti vakaus ja seesteisyys. Koin onnellisuuden tunnetta selibaattini johdosta.

Ihastun nykyään miltei jokaiseen ihmiseen jonka tapaan. Ihastun heidän avoimuuteensa, elämisen ihmeeseensä, valoisuuteensa. Naisten ollessa kyseessä, mielessäni käy aina välillä ajatus elämänkumppanista, mutta sitten löydän eroja elämänteidemme suunnassa jolloin paljon parempi on antaa kukan kukkia kuin ottaa se itselle tai poimia itsensä hänelle. Jos alan joskus jonkun kanssa elää yhdessä, on välttämätöntä että elämäntiemme suunta on sama. Silloin voimme kumpikin kukkia yhdessä ilman että toinen kuihtuu.

Näin käy monelle. Monet uhraavat itsensä puolisolleen. He asettavat hänet Korkeimman edelle. Se on egon teko, ei korkeimman itsen. Elämäntie on aina kaikki kaikessa. Sen opin jo aikaisemmin kokemuksen kautta, mutta termin opin Paul Coelhon Alkemisti-kirjasta. Se kirja kuuluisikin koulussa luettavaksi yläasteella tai lukiossa.

Puuhaa on täällä maalla riittänyt ja välillä töiden määrä hirvittää. Mutta töiden monipuolisuus, luonnon läheisyys ja raikas ilma pitävät stressipeikot loitolla. Täällä luonnon helmassa todella näen selvästi kaupungin ja maaseudun eron. Kaupunki ei ole kertakaikkiaan ihmiselle sopiva ympäristö. Se tuntuu lähinnä slummilta kun ihmiset asuvat betonilaatikoissa kuin häkkikanat tuntematta naapureitaan. Kanat stressaantuu, ihmiset stressaantuu...